Ranskalaisten Olivier Nakachen ja Eric Toledanon ohjaama ja käsikirjoittama (!) Koskemattomat on ennenkaikkea koskettava, ihana elokuva. Katselukokemus tuntui kuin luonnonvoimalta, positiiviselta virtaukselta, lämpimältä pehmeältä kosketukselta, joka pyyhkäisee puhdistaen yli.. Elokuvakokemus, joka kannattaa jakaa, ehdottomasti.
Elokuva joka jättää jälkeensä huokuvan hyvänolon tunteen ja hymyn huulille - onko se oikeasti niin vaikea tehdä. Komedia, joka ei naura ihmisten vioille mutta hymyilee ihmisyydelle? Miksi tehdään niin paljon elokuvia pahasta ja pahuudesta, pahoinvoinnista ja synkkyydestä...
Elokuvan synopsis on yksinkertainen: neliraajahalvaantunut Philippe etsii uutta avustajaa ja paikkaa hakee työvoimapoliittisista syistä senegalilainen mamu Driss, joka ei halua työtä vaan allekirjoituksen työkkärin paperiin. Kaksi ihmistä eri maailmoista päätyvät kohtaamaan melko arvattavin mutta kuitenkin viihdyttävän hienosti esitetyin seurauksin.
Elokuvaa kantaa moni asia. Hahmot ovat todellisia ja uskottavia, Omar Syn esittämä Driss suorastaan loistavan rennosti ja vapautuneesti näytelty gheton ongelmaperheen uloskasvanut isoveli. Elokuva on myös kauniisti kuvattu, miljönääri Philippen koti on kaunis. Elokuvan ympäristö on myös todellinen ja uskottava, tilanteissa on mahdollisuuden tuntu. Elokuvaa on helppo varrata Martin Brestin elokuvaan Scent of a Woman / Naisen tuoksu, joka on myös mainio. Tilanne on tässä uskottavampi, näyttelijät maneerittomampia.
Erittäin suuren vaikutuksen tekee elokuvan musiikki. Jopa muutamankin kerran elokuvan aikana havahtuu seuraamaan musiikkia. Yleensä se on huono merkki, tässä tapauksessa musiikki on elähdyttävää. Elokuvaan valittu musiikki sisältää hittejä historiasta niin satojen vuosien kuin muutaman kymmenenkin vuoden takaa, jotka kaikki löytävät hienosti paikansa; kuitenkin havahtuminen omalla kohdalla tuntui osuvan italialaisen Ludovico Einaudin upeisiin pianokappaleisiin.
Ludovico Einaudi: Fly, Moskova 5.4.2012, myös elokuvan soundtrackilla.
Vertaisin Einaudin musiikin roolia vahvasti Michael Nymanin musiikin vastaavaan rooliin esim elokuvissa The Draughtsman's Contract/Piirtäjän sopimus ja The Piano. Jälkimmäisen elokuvan musikkiin tosin liittyy vahva henkilökohtainen emotionaalinen kokemus, mutta silti. Kokeilepa kuunnella ja miksei katselekin tuo ylläoleva Einaudin itsensä esittämä 6 minuuttinen pianokappale. Aika hieno, eikö, vai olenko ainoa joka liikuttuu jo pelkästä musiikista?!?!
Elokuvalla on tietenkin todellisuuspohja, vaikkei tämä VIELÄ Hollywood-elokuva olekaan. Esikuvina toimivat Philippe Pozzo di Borgo ja hänen elämänsä muuttanut Abdel Sellou, jotka esiintyivät omina itsenään dokumentissa vuodelta 2004...
Niinpä siitä jaksetaan tietenkin saivarrella ja taittaa peistä ameriikan maalla vaikka maailman tappiin: olihan Driss oikeasti Abdel, arabi eikä musta ja minkä sosiopoliittisesti vääristyneen kuvan elokuva maalaa. Mielestäni, ja muidenkin mielestä, ei oikeastaan pahemmin ohi voisi pointista mennä.
Palaan alkuun ja toistan itseäni: ennenkaikkea koskettava, ihana elokuva. Voit sanoa elokuvaa korniksi, ennalta-arvattavaksi, mutta KATSO SE ja muista nauttia!
